Tämän tekstin olemassaolo johtuu monesta asiasta.  Osittain haluan kirjoittaa itselleni koosteen siitä, mitä minulle on tapahtunut viimeisessä suhteessani, osittain haluan purkaa tunteitani.  Osittain haluaisin kuulla lohdutuksen sanoja muilta.  Suurin syy on ehkä se, että haluan saada tämän aikajakson minun elämässäni päätökseen niin nopeasti kuin mahdollista, jotta voin jatkaa elämääni.  Toivon että tämän tekstin kirjoittaminen auttaisi minua siinä. 

 

Tutustuin noin kolmisen vuotta sitten yhteen kilttiin poikaan, kutsutaan hänet mr L.  Mr L harrasti samaa kuin minä, opiskeli samassa koulussa (ei kuitenkaan ikinä oltu nähty koululla, mutta kuitenkin oltiin ns. ”samoista piireistä”) ja oli minun ikäinen.  Kului noin puolisen vuotta jolloin törmäiltiin aina harrastuspiireissä mutta meidän välillämme ei ollut mitään sen kummempaa...

 

Lokakuussa näin mr L:stä untaa jossa oltiin onnellisesti yhdessä.  Tämä oli ensimmäinen kerta kun olen miehestä nähnyt unta, ainakaan jostain tietystä miehestä.  Tämän jälkeen ihastuin kunnolla häneen.  Tuli marraskuu ja oli yhdet juhlat mihin me molemmat osallistuimme ja siitä se meidän suhde lähti kehittymään.  Olin onnellinen.

 

Olin onnellinen ehkä kaksi viikkoa.  Sitten tuli ensimmäinen mr L jahkailu.  Näitä oli tulossa enemmän, mutta enhän minä sitä voinut silloin arvata.  Tämä ensimmäinen kerta oli kuitenkin niin ajankohtaisesta asiasta kuten siitä, että hän ei tiedä haluaako hän olla minun kanssa vai ei.  Näin jälkiviisaana olisi ehkä jo silloin pitänyt vaan lähteä ja sanoa, että soitella jos hän osaa päättää asiasta suuntaan tai toiseen.  Näin en kuitenkaan tehnyt.  Yritin silloin keskustella hänen kanssaan järkevästi asiasta ja miettiä hänen kanssaan siitä että miten hänen elämä muuttuu siitä jos hän on minun kanssa tai jos ei olekaan.  No siinä itkettiin sitten suuntaan ja toiseen.  Minä olin niin ihastunut.  En halunnut edes ajatella sellaista vaihtoehtoa että hän ei haluaiskaan olla minun kanssani.  Mutta yritin olla näyttämättä ahdistustani, koska häntä ahdisti ja halusin olla hänen tukena.  Kerroin kuitenkin että pidän hänestä hirveästi ja haluaisin mielelläni viettää hänen kanssaan aikaa jne. 

 

Tätä samaa keskustelua käytiin sitten sen jälkeen monta, monta, monta kertaa...  Joka kerran jälkeen murruin enemmän ja enemmän.  Kuinka kauan hän vielä miettii pitääkö hän minusta vai ei.  Edelleen näin jälkiviisaana voisi sanoa, että miksi minä alistuin sellaiseen kohteluun.  Näen itseäni kuitenkin vahvana ja itsenäisenä naisena.  En näe enään...

 

Samoissa merkeissä sitten jatkettiin.  Välillä olin niin onnellinen, kun hän taas vaikutti haluavan olla kanssani ja meillä oli hyvä olla.  Sitten taas ei...  Jossain vaiheessa meidän toinen suuri ongelma alkoi ilmeentyä.  Hän ei voinut tulla tutustumaan minun kotipuolelleni, hänen sanojen mukaan se oli hänelle vain liian vaikea tilanne.  Hän ei myöskään voinut tulla kanssani jos lähdin ystävieni kanssa johonkin tai johonkin juhliin etc.  Kolmantena niin, no, sanotaanko näin, että hänen kahta parasta kaveria olen niinä 2,5 vuotena jolloin seurusteltiin, nähnyt ehkä viisi kertaa.  Joskus kun tästä keskusteltiin, niin hän vain sanoi, ettei tiedä miten olla minun kanssani kun hän on niiden kanssa.  Ehkä se on totta, ehkä ei.  Mutta pakostakin tulee sellainen olo, että hän häpesi minua, eikä kehdannut ns. näyttää minut kenellekään.  Tähän samaan ongelmaan liittyen voin myös mainita, ettei hänen vanhemmat tienneet minusta kun vasta vuoden seurustelun jälkeen, ja silloin oltiin jo muuttamassa yhteen...

 

Vuoden jälkeen mr L sanoi minulle että hän on miettinyt että pitäiskö meidän muuttaa yhteen.  Olin ratkea onnesta, HÄN otti askeleen eteenpäin meidän suhteessamme!!!  Aloin heti suunnitella muuttoa jne.  Kului viikko niin huomasin hänen käytöksestään, että hän on alkanut katua tätä asiaa.  Ja kuinka ollakaan, viikko vielä sen jälkeen hän aloitti puhua ”Tota, oon nyt vähä miettiny, en tiiä pystynkökään tähän...”.  Siinä minun ymmärrys loppui.  En muista miten siinä keskustelussa sitten käyttäydyin.  Murruin kyl täysin... 

 

Heti tämän keskustelun jälkeen oli aika lähteä vanhempien luo joulua viettämään, ja lähdettiin sitten eri teille lomien ajaks.  Sen joulun itkin litroittain.  Välipäivinä juteltiin sitten puhelimessa, hänen oli tarkoitus tulla minun porukoitteni luo, oli mun serkun häät viimeinen päivä joulukuuta, ja hän oli luvannut tulla kanssani niihin.  Mutta miten yllättävää, niin hän sanoi ettei tiedä miten hän pystyy tulemaan.  Silloin taisin sanoa, että ihan sama minulle, mutta jos häntä ei täällä näy, niin ei tarvi paljon sen jälkeen soitella. 

 

Hän tuli...

 

Tammikuussa sitten tapailtiin jonkun verran, ja jossain vaiheessa hän kysyi, että muutetaanko sittenkin yhteen.  Näin jälkiviisaana voisi sanoa, että minun olisi pitänyt jarrutta ja sanoa jospa ei nyt kuitenkaan...  Mutta koska tässä vaiheessa jo rakastin häntä ja halusin uskoa siihen, että hän myös rakastaa minua ja joskus huomaa kaiken mitä minä häntä varten yritin tehdä.  Koska jos hän olisi oikeasti rakastunut minuun, hän olisi ollut kaiken paskan arvoinen.  Olisin tehnyt mitä vaan hänen puolesta!  On olemassa hyvä sana millä minua voi kuvailla.  Naiivi. 

 

Muutettiin yhteen ja sitä yhteiselon arkea oli sitten jonkin aikaa.  Yritettiin korjata meidän ongelmia.  Myös hän yritti oikeasti olla minulle mieliksi.  Mutta tiettyjä asioita hän ei vaan pystynyt tekemään.  Kuten olla minun kanssani jomman kumman kavereitten seuraassa.  Taikka lähteä minun vanhempieni luo.  Toki hän kävi siellä, mutta se oli monen itkun takana.  Jossain vaiheessa en enään kysynyt häntä.  Ehkä siinä vaiheessa se olisi ollut hänelle jo paljon helpompaa, mutta minä olin jo niin katkeroitunut asiasta, etten voinut suhtautua asiaan ”normaalisti”. 

 

Tuli syksy, meidän suhe oli kestänyt puolitoista vuotta.  Oli yhdet hääjuhlat sekä ristiäiset johon hän oli luvannut tulla kanssani, mutta josta hän sitten viime hetkellä vetäytyi pois.  En edes jaksanut riidellä asiasta, itkin vain siten ettei hän huomaisi.  Sinä syksynä asetin itselleni aikarajan; jos nämä asiat eivät ole kevään menneessä parantunut, minun on pakko olla tarpeeksi vahva ja ajatella itseäni.  En voi enään olla näin onneton.  Koska tietyistä asioista en tingi, hänen on pystyttävä osallistumaan minun kanssani sukujuhliin jne. 

 

Talvi jatkoimme samaa rataa, oli sitä yhteistä arkea.  Välillä ei ehditty paljon aikaa viettää toistemme kanssa, molemmat kiireisiä omilla suunnilla.  Mutta aina välillä nautittiin toistemme seurasta ja yhdessäolosta.  Niinä päivinä olin onnellinen, mutta paljon kärsivällisyyttä minulla ei ollut.  Minusta tuntuu, että odotin aina jotain, jotain merkkiä siitä, että me pärjätään tästä vielä.

 

Kevät tuli ja minä lähdin kesätöiksi toiselle paikkakunnalle.  Mietin sitä minun syksyistä päätöstä paljon.  Asiat eivät olleet muuttunut paljonkaan, mutten ollut tarpeeksi vahva että olisin pystynyt jättää hänet.  Hän olisi ollut kaiken arvoinen...

 

Olin töissä puolitoista viikkoa, ja pääsin sitten hänen luo viikoksi.  Meillä oli ihan hyvä olla ja lähdin taas työpaikkakunnalle, erottiin pusulla.  Siitä kului 6 päivää ja sitten hän soittaa.  ”Moi, tota, missä oot?”  -Kotona.  ”Ootko yksin?”  -Joo.  ”Tota, mulla on nyt jotain kerrottavaa, mikä ei ole hirveän helppoa...”  (hän oli ollut laivaristeilyllä josta tiesin)  -Aha, siellä siis on tapahtunut jotain...  ”No, joo.” –No, kenen kanssa?  (tunsin porukan kenen kanssa hän oli ollut risteilyllä, koska se oli sama harrastusjengi missä itse olen myös.  Siis suurin osa heistä olivat minun hyviä kavereita)  ”No, XXX”  -Ok, taidan nyt lopettaa tän puhelun.

 

En osaa kuvailla tunnetta mitä minulla tuolloin oli.

 

Tästä taidan jatkaa analyysiäni myöhemmin, koska nyt kaikki noi surulliset tunteet palaa pintaan.  Kai ne ovat pakko itkeä pois.  Ehkä se helpottaa... Ehkä ei...